Bobrikovien vallasta kansanvaltaan

Suomi on ainoa läntinen demokratia, josta puuttuu maakunnallinen itsehallinto Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Asialla on syvät historialliset juurensa. Suomi eli Ruotsin itsevaltaisten kuninkaiden alaisuudessa 700 vuotta. Suomea johdettiin silloin Turusta – se vähä mihin oli valtaa. Sitten Suomi oli Venäjän itsevaltaisen tsaarin alaisuudessa sata vuotta. Maata johti Helsingistä kenraalikuvernööri. Heistä tunnetuin on Nikolai Bobrikov, joka murhattiin vuonna 1904. Hänen lisäkseen on murhattu vain sisäministeri Heikki Ritavuori vuonna 1922. Hän oli kovaotteinen oikeistolainen.

Tyrannit on Suomessa murhattu, mutta henki jäi elämään valtionhallintoon. Suomi ylpeilee pohjoismaisella paikallishallinnollaan, mutta kunnallinen itsehallinto tuli voimaan vasta 1865 Venäjän vallan alla. Ruotsi sen sijaan alisti ja riisti Suomea koko valtansa ajan. Varmaan on niin, että koska feodalismi ei saanut Suomessa kunnon otetta, myös maakuntaitsehallinto jäi toteutumatta. Muuallahan maakunnat perustuvat pitkälti feodaaliaateliston läänityksiin.

Maakuntaitsehallinto mahdollistaa sen, että peruskunnat voivat olla hyvinkin pieniä, kun raskaammat kustannukset ovat aluehallinnolla ja suuret kustannukset valtiolla. Kun tämä välitaso – Ahvenanmaata lukuun ottamatta – Suomesta puuttuu, valtionhallinto on voinut toimia kohtuuttoman itsevaltaisesti kuntia kohtaan.

Nyt tätä demokratiavajetta yritetään tasapainottaa muodostamalla ylisuuria kuntia. Jos tämä hanke toteutetaan, muodostuu uusi demokratiavaje hallinnon alapäähän. Sitä poistamaan tarvitaan kunnanosavaltuustot.

Keskitetyssä vallankäytössä on omat etunsa. Suomessa tämä näkyy esimerkiksi koulujen lukusuunnitelmien yhtäläisyydessä, millä on saavutettu hyvät tulokset Pisa-tutkimuksissa.

Sen sijaan terveydenhuollossa järjestelmä ontuu, koska valtio on vetäytynyt omasta vastuustaan palvelujen rahoittamisessa. Jo vuonna 1997 valtio leikkasi kuntien avustuksia kaksi miljardia euroa. Nyt on taas tulossa 3,5 miljardin euron leikkaukset.

Valtionhallinnon bobrikovit ovat siis hyvissä voimissa. Vuonna 1995 he välttivät näppärästi Euroopan Unionin kritiikin Suomen demokratiavajeesta ja siirsivät itselleen entistä enemmän valtaa. Uusin osoitus bobrikovien toiminnasta opetusministeriösssä on röyhkeä vaatimus sadan miljoonan euron palauttamisesta ammatillisilta koulutuskeskuksilta oppisopimuskoulutukseen annettun valtionavun "väärinkäytöksen" vuoksi. Todellisuudessa kyse on opetusministeriön omasta mokasta ja huonosta ohjeistuksesta, minkä vuoksi kustannukset ovat  ylittäneet budjetoidut määrärahat.

Suomessa osataan vaieta erilaisista kansalaisoikeuksiin kohdistuvista loukkauksista. Minulla on selkeä ohjelma siihen, miten maakuntaitsehallinto voidaan toteuttaa ja pitää sen vuoksi peruskunnat ihmisen käsityskyvyn kokoisina. Maakunnille valitaan yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valtuustot esimerkiksi eduskuntavaalien yhteydessä. Maakunnille tulee myöntää myös verotusoikeus.

Hallintoa ja varojen käyttöä valtion, maakuntien ja kuntien kesken tulee jakaa uudelleen siten, että valtionhallintoa ja kunnallishallintoa kevennetään ja siirretään maakunnille. Maakunnille sopivia tehtäviä yleisen edunvalvonnan ja elinkeinopolitiikan lisäksi olisivat yleiskaavoitus, erikoissairaanhoito ja toisen asteen koulutus. Kaikki ne palvelut, jotka ovat lähipalveluja, jäisivät kunnille.

Valtionhallintoa voidaan keventää roimasti. Eduskuntaan riittäisi sata kansanedustajaa vähemmän kuin nykyisin. Ministeriöiden ja keskusvirastojen tehtäviä voidaan siirtää maakunnille. Pääperiaatteena tulee olla, että valta siirtyy lähemmäksi ihmisiä.

Oma lukunsa on se, miten Suomen byrokraattinen valtionhallinto tulkitsee Euroopan Unionin direktiivejä. Voisi kuvitella, että sitä johdetaan kansainvälisen kapitalismin piiristä. Se nimittäin tekee kaikkensa, ettei minkäänlainen pienyrittäjyys onnistuisi Suomessa. Määräykset ja senkin kahdenkymmenenlaiset luvat tulevat niin kalliiksi ja vaikeiksi, että helposti antautuu kansainvälisen - usein mafiajohtoisen - pääoman ostettavaksi. Suomalainen valtionhallinto on kansainvälisen pääoman viides kolonna.

Miksi Suomi on jäänyt rannalle?

Suomi ei päässyt YK:n turvallisuusneuvostoon. Nokia on tippunut kännyköiden valmistajien kärkijoukosta. Suomi on saanut kovaa arvostelua Euroopan Unionin velkaongelmien järjestelyissä. Venäjä arvostelee Suomea terävästi lapsiasioiden hoidosta. Miksi yhtäkkiä Suomi on joutunut tällaisen negatiivisen kohtelun alaiseksi?

Diplomaattikoulutuksen saaneena olen jo vuosia ollut huolestunut siitä, että Suomi on ruvennut käpertymään itseensä kuin konsanaan 1930-luvulla. Perussuomalaisten nousu katolisine puheenjohtajineen ja kokoomusnuorten oikeistolainen uhoilu tuo todellakin mieleen 1930-luvun, jolloin Suomi oli lähes eristäytynyt muusta maailmasta.

Pohjoismainen yhteistyö oli lähes täysin tyrehtynyt. Maailmansodan edellä yritettiin epätoivoisesti muodostaa Neuvostoliiton reunavaltioiden yhteistyötä. Mitä yhteistä oli Suomella ja Romanialla? Silloin ei ollut mitään, nyt romanipakolaiset. Suomen ainoaksi yhteistyökumppaniksi jäi natsi-Saksa. Taas kerran Saksa on ainoa yhteistyökumppani.

Suomi on viime vuosina järkyttävästi oikeistolaistunut ja sitä myötä käpertynyt itseensä. Entinen ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen hyökkäsi Elisabet Rehnin kimppuun, kun tämä arvosteli Suomea kehitysavun ja kansainvälisen rauhanturvatyön vähentämisestä. Rehn oli oikeassa. Väyrynenhän teki työtä vain suomalaisten suuryritysten ja USA:n kumppanuuden puolesta.

Olen todella huolestunut Suomen nykyisestä henkisestä tilasta. Jos täällä vain kokoomus ja perussuomalaiset porskuttelevat, olemme menossa samaan mustaan aukkoon kuin 1930-luvulla, joka johti sotaan.

Alueellinen tasa-arvoisuus turvattava

Uuden Oulun kuntarakenne on muotoutunut sellaiseksi, etten yhteiskuntasuunnittelijana olisi sitä ikinä osannut ennakoida. Pelkästään vanha Oulu on jo hajanaisempi kuin muut Suomen suuret kaupungit. Suunnittelun kannalta edessä oleva tehtävä on todella haasteellinen.

Hajanaisen kaupungin kunnallistekniikka ja päivittäisten palvelujen ylläpito syövät mittavasti varoja. Jo syntymävaiheessaan Uusi Oulu on kasvavien talousongelmien sitoma. Ongelmia voidaan vähentää vain pitkäjänteisellä työllä, jossa pureudutaan niin kaavataloudellisiin kysymyksiin, julkisen liikenteen järjestämiseen kuin myös palveluverkon suunnitteluun.

Lähtökohtana tulee olla, että kaikkia Uuden Oulun asukkaita kohdellaan yhtäläisin ja oikeudenmukaisin perustein. Palvelut luokitellaan keskus-, alue- ja lähipalveluihin. Niiden järjestämisperusteiden tulee olla samat riippumatta asukkaan asuinpaikasta. Tämä edellyttää kaupungin organisaatiolta hyvää suunnittelutaitoa ja kustannustietoisuutta kaikilla tasoilla.

Yhdistymisneuvotteluissa sovittiin, että Uutta Oulua ruvetaan muodostamaan uudelta pohjalta, jossa otetaan huomioon kaikkien kuntien hyvät käytännöt. Minulle on ruvennut satelemaan valituksia siitä, ettei näin ole toimittu. Joillakin aloilla käytännöt ovat menneet 20 vuotta taaksepäin. Toiminnan esimiesjohtajuus on osittain hukassa. Lisäksi samanarvoinen palkkauskaan ei ole toteutunut.

Yhdyskuntarakenteen eheyttäminen kaavataloudellisin perustein lisää talouden pelivaraa, jota voidaan käyttää palvelujen kehittämiseen tasapuolisesti koko Oulun alueella. Näkemykseni mukaan samalla, kun uusi kaupunginvaltuusto käsittelee ja hyväksyy vuoden 2013 talousarvion, valmistellaan suuntaviivat maankäytön, palvelujen ja taloudenpidon suunnittelulle.

Uusi Oulu tarvitsee nyt hyvää seudullista osaamista. Omalta osaltani olen ehdokkaana siksi, että voin tarjota lähes 40 vuoden kokemuksen seutusuunnittelusta, Oulun seudun kuntien talouden, kansanterveystyön ja joukkoliikenteen suunnittelusta. Olen edelleen mukana koulutuskuntayhtymän OSEKK:n hallinnossa. Olen asunut Oulussa 26 vuotta ja Haukiputaalla 34 vuotta.

Hankintalaki uusiksi

Viimein on alettu keskustella oikeasti siitä, mitä vahinkoa nykyinen hankintalaki aiheuttaa kunnille ja muullekin julkishallinnolle. On käsittämätöntä, miten elinkeinoelämän juristit ovat saaneet tehdä myyräntyötään julkisen hallinnon kustannuksella.

Vuosikausia tietyt juristit korostivat sitä, miten hankintalaki tuottaa hyötyä kunnille. Omat kokemukseni ja keskustelut alan johtavan asiantuntijan (Kai Kaliman) kanssa osoittavat, että 1.7.2010 voimaan tullut laki on suoraa tilaustyötä elinkeinoelämän keskusjärjestöjen lakimiehiltä.

Sen mukaan tuotteiden tilaus julkiselta sektorilta yksityisille tuottajille on yhtä tasapuolista kuin vapaapainiottelu kunnan ja yrittäjän kesken niin, että kuntaedustaja on puettu pakkopaitaan, kun taas yritysedustaja saa riehua kuta kuinkin vapaasti. Jos kuntaedustaja saa yrittäjän kampitettua, edessä on markkinaoikeus.

Kävin kesällä ostamassa huonekaluja. Minulla oli lista, jonka mukaan pyysin tarjouksia kuta kuinkin kaikista liikkeistä. Osa ei pystynyt tarjoamaan ollenkaan, loppujen kanssa kävin vielä hinta- ja laatuvertailun. Lopputulos oli, että hankin laadultaan parhaan hintatinkauksen jälkeen. Tämähän on meille luonnollinen menettely.

Julkisena hankkijana en olisi voinut menetellä näin. Minun olisi pitänyt lyödä hankintakriteerit lukkoon jo kuukausia etukäteen, eikä hintaneuvotteluja olisi saanut käydä ollenkaan. Olisi ollut pakko sopia hankinta, vaikkei se olisi ollut paras. Jouduttiin markkinaoikeuteen, kun musiikinopettajat halusivat lapsille parhaat soittimet.

Nämä periaatteet ovat uusliberalistisesta aatteesta peräisin, jonka ajatuksena on, että julkisen talouden tehtävänä on tuottaa voittoa yksityiselle pääomalle. Milton Friedmanin ajatukset ovat saaneet kannatusta suomalaisessa politiikassa muissakin laeissa kuin hankintalaki.

Käytännössä hankintalain vaikutus näkyy tuhoisana tällä hetkellä kahdella sektorilla. Koulukuljetuksissa ei kaikissa kunnissa ole ollut toimivaa kilpailua ja kun hinnoista ei saa neuvotella, hinnat ovat nousseet jopa 80 %. Sosiaali- ja terveydenhuollossa paratiisisaarien edustaja on lyönyt pohjalukemat tarjouksissa ja sivuuttanut yksityisen ns. kolmannen sektorin paikallisen yrittäjän.

Hehkulamput ovat luotettavia

Ilkka Pekanheimo vastasi puolestani (Kaleva 30.9./Lukijalta), että marketeissa myytävistä energiansäästölampuista on luotettavia vain viisi prosenttia. Jos EU:ssa on niin mahtava sähkölamppusyndikaatti, että se pystyi kieltämään hehkulamput, niin eikö se voisi kieltää kaikki roska- ja ongelmajätelamput, joille ei ole järjestetty asiallista palautusmahdollisuutta?

Suomalaiset ovat tottuneet luottamaan yli sadan vuoden ajan siihen, että hehkulamput toimivat normaaliolojen lisäksi niin 40 asteen pakkasessa kuin 100 asteen saunassa. Naurettavaa Pekanheimon tekstissä oli, että hehkulamput aiheuttavat tulipaloja. Onko hän valmis kieltämään kynttilöiden käytön sen takia, että ne aiheuttavat paljon enemmän tulipaloja?

Olen toki tietoinen kelvinasteiden määrän vaikutuksesta valon väriin, sillä olen harrastanut tähtitiedettä lapsesta asti. Energiansäästölamput on todellinen insinöörien lempituote, kun sen valinnassa joutuu pähkäilemään monia asioita: valaisuvoimaa (lumen), tehoa (watti), värikylläisyyttä (kelvin) ja lisäksi sitä, missä oloissa lamppu suostuu toimimaan.  Vielä löytyi yksi mittausarvo, värintoistokyky (Ra).Ennen riitti pelkkä wattimäärä. Olkaa onnellisia suomalaiset, teitä huijataan edestä ja takaa!

Tuottakaa ihmeessä markkinoille lamppu, joka on kaikissa suhteissa yhtä vaivaton kuin hehkulamppu – myös sen hävittäminen! Saunassa minä itse asiassa käytänkin ledilamppuja, joilla ei ole samoja ongelmia kuin ns. energiansäästölampuilla. Energiansäästölampulla eli loisteputkilampulla aiheutetaan sytytysvaiheessa sähkönkulutuspiikki, joka yhdessä tehtaassa aiheutti 90 000 euron kulutuslisän. Missä oli se säästö ja missä se on kodeissakaan?

Jos nykyiset lamput tehdään pelkästään Kiinassa, en suostu niitä ostamaan siitäkään syystä. Viime talvena tilasin sieltä tablettietokoneen, joka oli täysi lelu. Kyllä lamput pitää pystyä tuottamaan Suomessa. Nyt raha sähköstä ja polttopuista jää omalle alueelle. Saa siinä horista ilmaston lämpenemisestä, kun suurin syy on se, että maapallolla on yli seitsemän miljardia ihmistä, joista jokainen vastaa sadan watin hehkulamppua.