Kävin Suomen ulkoministeriössä diplomaattikoulutuksen kurssin vuonna 1973. En kuitenkaan mennyt silloin diplomaattiuralle koska sain vakituisen työpaikan seutukaavatutkijana Pohjois-Pohjanmaan Seutukaavaliitossa. Työhomma jossakin Timbuktussa paikallisten kirjoitusten seuraajana siitä, mitä siellä kirjoitetaan, ei kiinnostanut minua.
Olemme presidentti Martti Ahtisaaren kanssa saman koulun – Oulun Lyseon – kasvatteja. Nyt eläkkeelle jäätyäni, minua kiinnostaa kovasti kansainvälisten kriisipesäkkeiden ratkaiseminen. Olen elämäni aikana tavannut ihmisiä ympäri maailmaa ja olen tullut heidän kanssaan hyvin toimeen – ilmansuunnasta riippumatta.
Ehkä ensi alkuun on auttanut se, että olen lievästi CP-vammainen, jolloin kukaan ei pidä minua uhkana itselleen. Toinen seikka on se, että olen opiskellut 30:a kieltä ja useissa maissa tulen sujuvasti toimeen paikallisten ihmisten kanssa. Niinpä minun on myös helppo ymmärtää paikallisia ongelmia.
Kansainvälisistä konflikteista – yllättävää kyllä – mielestäni kaikkein helpointa on ratkaista Korean kriisi, vaikka se on ollut olemassa jo reilut 60 vuotta. Kriisi on jo kypsä ratkaistavaksi. Nykyinen johtaja kolmannessa sukupolvessa Kim Jong-un on kokematon ratkaisemaan maansa ongelmaa, vaan valta on kenraalikunnalla. Sen saa helposti nurin, koska kansa elää kurjuudessa. Siihen tarvitaan vain massiivinen tukitarjous, jolla hienovaraisesti osoitetaan hallitsevalle kenraalikunnalle, että sen aika on ohi.
Ukrainan tilanteessa minua ihan oikeasti säälittää se, miten typerästi Yhdysvaltain ja Euroopan Unionin oikeistolaiset johtajat ryhtyivät ahdistamaan Venäjää taloudellisesti nurkkaan. Tämä porvaristojoukko ei ole lukenut tarpeeksi historiaa. Miksi Napoleon ja Hitler hävisivät hyökkäyssotansa Venäjää vastaan? Yksinkertaisesti siksi, että Venäjällä on valtavat luonnonvarat. Olisi nyt oikeasti ensin selvitetty malesialaisen matkustajakoneen kohtalo ennen talouspakotteita.
Mutta nyt ei ole edes siitä kysymys, kuten ei ollut edes Stalinin kohdalla. Englannin pääministeri Winston Churchill teki pahan virheen vuonna 1946, kun käynnisti kylmän sodan Neuvostoliittoa vastaan. Muu oikeistoporvarillinen mölyapinakuoro yhtyi huutoon. Kukaan tästä oikeistokaartista ei ehkä huomannut, että generalissimus Josif Stalin piti tiukasti kiinni Potsdamin sopimuksesta. Hänelle tuli jopa hajaannukseen johtanut riita Jugoslavian johtajan Josip Titon kanssa, joka ryhtyi tukemaan kommunisteja Kreikan sisällissodassa 1946-49. Länsi antoi massiivisen tuen Titolle, joka tappoi 100 000 vastustajaansa.
Yhdysvaltain kansainvälisten sotaseikkailujen perimmäinen syy on se, että sen sotateollisuus tarvitsee jatkuvasti uusia ostajia aseilleen. Mikä onkaan sen parempi mainostilaisuus kuin uusien aseellisten konfliktien järjestäminen ympäri maailmaa. USA osaa kaikista parhaiten järjestää näyttäviä kampanjoita aseteollisuutensa esittelemiseen.
Toisen maailmansodan jälkeen tällaisia näytöksiä ovat olleet muun muassa Korean, Vietnamin, Persianlahden, Irakin, Afganistanin, Palestiinan, Latinalaisen Amerikan huumesodat ym. Amerikkalaiset aseet käyvät aina kaupaksi, kuten myös venäläiset ohjukset ja kalašnikovit.
Eikö maailman kriisejä voisi lähestyä rauhanomaisesti niin, ettei aina päällimmäisenä olisi aseellisen uhkan pelko? Olen aivan varma, että äärimmäisiä terroristeja lukuun ottamatta, joiden ”hohto” riippuu pelonsekaisesta uhmasta, muu maailma haluaisi oikeasti elää rauhassa. Tässä tilanteessa rauhalle ovat yhtä suuri uhka USA:n, Venäjän ja Kiinan aseteollisuus kuin henkisessä häiriötilassa olevien terroristijärjestöjen, joihin on valitettavasti lisättävä sionistinen Israelin valtio. Israelillakaan ei saa olla mitään erityisoikeutta Raamatun perusteella, vaikka Israelin kansalla on samanlainen olemassaolon oikeus kuin esimerkiksi kurdeilla, joita on viisinkertainen määrä israelilaisiin verrattuna.
Mistä siis aloitetaan maailmanrauhan aikaansaaminen ja sitoutuvatko siihen kaikki? Minulla on periaate: jos tasapuolisesta rauhansopimuksesta joku osapuoli perusteettomasti sanoutuu irti, se voidaan pakottaa rauhaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti