Kaksi purskahdusta Suomen historiasta

Kaksi purskahdusta Suomen historiasta

Kävin parisen viikkoa sitten katsomassa Pirkko Saision näytelmän Koivu ja tähti Kansallisteatterissa ja AJ Annilan elokuvan Ikitien Tennispalatsin Finnkinossa.

Aloitan äänentoistosta, mikä on ollut ikuinen ongelma sekä teatterissa että erityisesti elokuvassa. Anglosaksisessa kulttuurissa käytetään ensimmäinen vuosi artikulaation oppimiseen. Suomessa siihen ei juuri kiinnitetä huomiota edes elokuvien tallennusvaiheessa.

Tämä ongelma tuli esille sekä Koivussa ja tähjessä kuin myös Ikitiessä. Puheenvuorot eivät tahtoneet kuulua kummassakaan. Vaikka Ikitiessä oli monikanavainen 7.2 toistojärjestelmä, niin puheäänet oli hölmösti ohjattu keskelle salia, josta niitä oli vaikeaa yhdistää valkokankaan hahmoihin.

Tähdessä ja koivussa oli pari hyvää oivallusta. Hirsipirtti on suomalaisen kulttuurin peruspilareita. Se pyörikin vimmatusti ympäri näyttämöä mukanaan iso joukko möliseviä ihmisiä, joista ei saanut selvää. Elettiin eri historian aikoja, jolloin pirtti oli välillä piilopirtti ja välillä nykyaikainen huvila.

Toinen oivallus oli se, että suomalaisetkin voivat olla vainottuja ja jäädä muurin taakse tuhottaviksi.

Ikitiessä niin käykin. Karjalaan menneet amerikkalaiset ja suomalaiset joutuivat siellä vainon kohteiksi. Oma isoisäni joutui pakenemaan suomalaista ohranavainoa Karjalaan yön pimeydessä, kun taas Ikitiessä pohjalaiset muiluttajat veivät Jussi Ketolan Venäjälle. Isoisäni pääsi jo vuoden kuluttua takaisin Suomeen, mutta Jussi Ketolalla meni vuoteen 1938 asti.

Paljastan tässä vielä salaisen koodin, jolla isoisäni ilmaisi vaimolleen paluustaan: "Älä hävitä sitä juuttisäkkiä. Sitä tarvitaan vielä."

Itse olen tehnyt Saksan Demokraattisessa Tasavallassa tohtorin väitöskirjaa taloussuunnittelusta, mutta se jäi kesken aineiston puuutteen vuoksi. Olisin saanut jäädä sinne niin kauan kuin olisin halunnut. Perintönä on kuitenkin syvällinen tietous maailman asioista. Lisäksi on diplomaattikoulutus ulkoministeriössä.